11.10.2009 ONLY IN KENYA

Tällä viikolla olemme aloittaneet luennot paikallisten opiskelijoiden kanssa. Niitä meillä ei kuitenkaan paljoa ole ollut ja suuri osa niistä vähäisistäkin on peruuntunut syystä tai toisesta. Olemme myös vihdoin ja viimein päässeet tutustumaan paikalliseen toriin, jossa myydään kaikkea mahdollista hedelmistä ja ruuasta erinäisiin käyttötavaroihin. Huomasimme, että yksi torilla myytävä ”ruoka-aines” on tietty hyönteislaji. Se muistuttaa paljon Suomessakin tunnettuja lentomuurahaisia, ja niitä voi ostaa sekä elävinä että paahdettuina. Eivät liiemmin houkuttelevia ole, mutta vakaa aikomus on maistaa niitä vielä täällä olon aikana. Osana paikallista ostokulttuuria on tinkaaminen, mikä meille suomalaisille on hieman tuntematonta. Tinkaaminenhan on taito sinänsä ja saimmehan me hintaa pudotettua mutta silti jäi sellainen kutina että hintaan jäi silti paljolti ylimääräistä. Eipä tuo mitään sillä hinnat täällä ovat halpoja verrattuna kotimaahan. Yksi muistiin jäänyt asia torilta oli se, kun pieni lapsi näki meidät ’valkoiset’, pelästyi ja juoksi äänekkäästi itkien äitinsä syliin.

Keskiviikkona me hoitotyön opiskelijat lähdimme paikallisten opiskelijoiden mukana jälleen Kakamegan sairaalaan, tällä kertaa seuraamaan oman alamme osastojen toimintaa. Paikalliset opiskelijat ottavat pienryhmittäin yhden potilastapauksen ja päivän päätteeksi he kokoontuvat vertailemaan ja oppimaan näistä tapauksista yhdessä. Kävipäs kuitenkin näin, että meidät jaettiin eri pienryhmien mukaan ja kun yritimme sanoa haluavamme äitiyspuolelle, niin vastaus oli kieltävä. Onneksi tunteroisen kuluttua yksi sairaalan kätilöopiskelija haki meidän synnytysosastolle. Osastolla oli kaksi äitiä synnyttämässä, mutta molemmat olivat vielä avautumisvaiheessa joten toivoimme näkevämme jommankumman synnyttävän ennen päivän loppua. Synnyttäjillä ei ole käytössä minkäänlaista kivunlievitystä, ja tuntui ahdistavalta kuunnella kivunhuutoja kykenemättä auttamaan. Myöskin aseptiikka, tai pitäisikö sanoa sen puute, hirvitti meitä(kuten edelliselläkin kerralla). Hoitajan pitivät samoja hanskoja kädessä, vaikka käyvät välillä hakemassa itselleen päälleen essun tai koskevat hiuksiinsa. Osa heistä saattaa käyttää käsidesiä hanskoihin. Hoitajat suojaavat kyllä hyvin itsensä, mutta potilaiden puhtaus jää hieman toisarvoiseksi. Pääsimme myös seuraamaan kaavintaa, kun eräällä äidillä oli tullut keskenmeno. Päivämme osastolla loppui kuitenkin lyhyeen kun suunnitelmiin tuli muutos. Meidät kutsuttiin kolme tuntia tarkoitusta aiemmin kokoontumiseen, jossa ei yllättäen käsiteltykään potilastapauksia, vaan ehkäpä jo viidettä kertaa Kenian terveydenhuoltojärjestelmä ja -organisaatio. Tämän lisäksi kaikki tittelit organisaatiossa käsiteltiin lyhenteillä joten emmehän me ymmärtäneet yhtään mitään. Me istuimme neljä tuntia ilman taukoja pienessä kuumassa huoneessa jossa tuntui loppuvan ilma kesken. Huone sijaitse yhdellä osastolla joten se vähäinenkin hengitysilma huoneessa haisi lähinnä kaikkien eritteiden sekoitukselle. Olo ei ollut tämän jälkeen kummoinen ja ensimmäistä kertaa täällä olon aikana minulla oli todella huono päivä!

Yksi opiskelijatovereistamme lähti takaisin kotosuomeen jo perjantaina, joten torstaina päätimme juhlistaa hänen viimeistä päiväänsä. Lähdimme siis tutustumaan Kakamegan kuumimpaan menomestaan, Westlifeen. Guest housen johtaja järjesti meille kyydityksen sinne ja takaisin niin, että meidän olisi turvallista lähteä. Tämän lisäksi (ja hieman yllättäen) myös johtaja itse, yksi tarjoilijoista ja yksi kokeista lähti meidän seuraksemme/turvaksemme. Paikka oli pienehkö (neliöidensä puolesta arvioiden vähän hevimestan yläkertaa pienempi) mutta erittäin viihtyisä. Loppuillasta mekin uskaltauduimme tanssimaan, mutta lähdimme hyvissä ajoin koska seuraavana aamuna oli aikainen herätys.

Perjantaina siis lähdimme koko porukan voimin viemään kaveriamme Kisumuun, josta hänen lentonsa lähtisi. Mukaan lähti muutama paikallinen, joista eräs oli yksi opettajistamme. Vähänpä me tiesimme lähtiessämme (kuten silloin vielä luulimme) Kisumua kohti. Kävi ilmi että opettajamme oli suunnitellut (puheidensa mukaan joita emme käsittäneet todeksi) jotain aivan muuta. Me todellakin, todellakin ja aivan valehtelematta kävimme moikkaamassa USA:n presidentin Obaman isoäitiä, joka asuu Keniassa. Piti kirjoittaa vieraskirjaan nimi, maa, vierailun tarkoitus ja jopa puhelinnumerokin, ja aseistettuja vartioita oli pitkin pihaa. Olihan tämä koko toimitus noloa ja naurettavaa ja mamma oli kuin esineistetty nähtävyys. Ilmeisesti tämä oli kenialaisille suuri kunnia ja paljon yhteiskuvia napsittiinkin lyhyen vierailumme aikana. Ja kaikki tämä koska me_suomalaiset_halusimme. Tämän pienen ’mutkan’ takia aikamme Kisumussa jäi lyheksi, mutta jotain tarttui kuitenkin mukaan.

Paikallinen ruoka alkaa jo näin muutaman viikon jälkeen potkia vastaan ja jo jotkut hajut vievät ruokahalun kokonaan. Ikävä on jo kotiruokaa tai mitä tahansa tutumpaa. Olipas siis hurraahuudon paikka kun tänä perjantaina kävimme Kisumussa pizzalla. Pitkästä aikaa ruoka maittoi ja mahan sai syödä hyvästi täyteen.