Viime viikko meni aika samaan malliin kuin sitä edeltävä: muutamia tunteja paikallisten opiskelijoiden kanssa joille opettaja ei ilmesty, vierailu sairaalassa ja paljon vapaa-aikaa. Viimeisen viikon aikatauluun oli sisällytetty tutustumiset Kakamegan nähtävyyksiin. Tiistaina kävimme Crying Stonella, joka on toinen näistä kahdesta nähtävyydestä.
Torstaina meillä oli täysin vapaa päivä jonka päätimme viettää Golf-hotellin uima-altaalla. Luulin viisastuneeni ensimmäisestä päivästä kun poltin hartiani mutta ei, kun nyt piti sitten polttaa koko vartalon takapuoli. Jotenkin aurinko taas yllätti, ja polttamisen jäljet tuntuivat ja tulivat esiin vasta tunteja myöhemmin illalla. Eihän siinä muuta voi kun itseä syyttää, ehkäpä tässä nyt vihdoin olisi ottanut opikseen. Ilta huoneessamme oli täynnä itkunsekaista naurua kun palaneita kohtia rasvailtiin, nimittäin myös huonekaverini Marjo poltti itsensä. Ennen nukkumaan menoa piti ottaa särkylääkettä että yö ei menisi täysin valvoessa. Muutama yö tämän jälkeen oli aika vaikeita ja kivuliaita, mutta pikkuhiljaa tilanne helpotti.
Perjantai aamupäivä oli varattu toiselle nähtävyydelle, eli Kakamegan sademetsälle. Matkasimme bussilla Rondo Retreat Centreen, joka nykyään toimii virkistyspaikkana. Aikaisemmin se on ollut mm. nuorisokeskuksena sekä orpokotina. Keskuksessa voi majailla ja sieltä järjestetään patikointeja ympäröivään sademetsään. Ikävä kyllä meidän kävelymme metsässä oli hyvin lyhyt, arviolta se kesti vähän alle puoli tuntia. Ehdimme nähdä muutamia black and white colubus- apinoita ja muutamia erilaisia lintuja mutta eläinten kannalta siihen se sitten jäikin. Vaikkemme kävelleet kovinkaan syvälle metsään, niin taustameteli kuulosti aivan kuin elokuvien viidakkoääniltä. Kuvia poluilta otettiin mielin määrin mutta paikan tunnelma ja kauneus eivät niistä ikävä kyllä täysin välity.
Perjantaina sademetsässä käynnin jälkeen koitti aika, jolloin suuntasimme kohti Sirisiaa. Kuten olen aiemmin maininnut, tiet täällä ovat hirvittävät, ja matkat ovatkin yhtä heilumista ja pomppimista. Nyt kun tähän yhtälöön lisää palaneen selän ja jalat, voitte vain arvailla kuinka nautin reilu kahden tunnin matkasta.
Sirisiassa ympäristö on kauniimpaa ja rauhallisempaa kuin Kakamegassa, ja täällä päästään näkemään sitä todellista Afrikkaa. Ensimmäiset päivät täällä ovat menneet jälleen ympäristöön tutustumiseen ja laiskotteluun. Kylä on hyvin pieni(keskustan läpi käveleminen kestää alle 5min.) paikallinen väki on tottunut meihin valkonaamoihin, käyhän meitä täällä kaksi kertaa vuodessa. Tämä antaa vähän enemmän rauhaa kävellä kaduilla, mutta ainahan sitä jonkin verran herättää huomiota. Varsinkin lapset ovat hyvin innokkaita huutelemaan meille ”how are you?” , ”habari?” (kiswahilia:mitä kuuluu) ja ”Mzungu” (myöskin kiswahilia, käytetään valkonaamoista, meistä_ei_afrikkalaisista). Heti ensimmäisenä aamuna lähdimme käymään lähellä sijaitsevan kallion päällä katselemassa maisemia. Kylästä katsottuna kallio näytti sijaitsevan kaukana, mutta todellisuudessa matka sen juurelle kesti puolisen tuntia. Saimme myös seuraksi liudan pieniä lapsia, jotka eivät paljoa puhuneet mutta olivat tyytyväisiä kun saivat kävellä kanssamme. Matka oli suureksi osaksi ylämäkeä joten olo oli kuuma ja hikinen. Maisemat laelta olivat kuitenkin kauniit joten reissu varmaan tulee tehtyä useampaankin otteeseen. Paluumatkalla näimme pienessä purossa todella ison liskon, pituutta oli yli metrin verran. Harmi ettei kamerat olleet valmiudessa joten komeus jäi ikuistamatta.
Täällä Sirisiassa majailemme omassa talossa, jossa on tilaa viidelle henkilölle. Niille jotka eivät taloon mahtuneet, on omat huoneet päärakennuksessa. Olemme viettäneet paljon aikaa talomme takapihalla mm. aurinkoa ottaen, lukien, frisbeetä heitellen ja korttia pelaten. Seuraa olemme saaneet pihalla asuvista koirista ja kanoista. Ruoka täällä on paljon parempaa kuin Kakamegassa, olemme saaneet niinkin kotoista ruokaa kuin pastaa ja jauhelihakastiketta. Alkaa pikkuhiljaa ruokahalukin parantua. Tällä viikolla meillä alkaa myöskin harjoittelu, josta kirjoittelen tarkemmin kunhan päästään vauhtiin. Nettiin pääsy täällä on tosin hieman vaikeahkoa, lähin nettikahvila kun sijaitsee n.20km päässä. Onneksi muutamat meistä on ostaneet paikalliset mokkulat, joten aivan hukassa ei olla
tiistai 20. lokakuuta 2009
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
11.10.2009 ONLY IN KENYA
Tällä viikolla olemme aloittaneet luennot paikallisten opiskelijoiden kanssa. Niitä meillä ei kuitenkaan paljoa ole ollut ja suuri osa niistä vähäisistäkin on peruuntunut syystä tai toisesta. Olemme myös vihdoin ja viimein päässeet tutustumaan paikalliseen toriin, jossa myydään kaikkea mahdollista hedelmistä ja ruuasta erinäisiin käyttötavaroihin. Huomasimme, että yksi torilla myytävä ”ruoka-aines” on tietty hyönteislaji. Se muistuttaa paljon Suomessakin tunnettuja lentomuurahaisia, ja niitä voi ostaa sekä elävinä että paahdettuina. Eivät liiemmin houkuttelevia ole, mutta vakaa aikomus on maistaa niitä vielä täällä olon aikana. Osana paikallista ostokulttuuria on tinkaaminen, mikä meille suomalaisille on hieman tuntematonta. Tinkaaminenhan on taito sinänsä ja saimmehan me hintaa pudotettua mutta silti jäi sellainen kutina että hintaan jäi silti paljolti ylimääräistä. Eipä tuo mitään sillä hinnat täällä ovat halpoja verrattuna kotimaahan. Yksi muistiin jäänyt asia torilta oli se, kun pieni lapsi näki meidät ’valkoiset’, pelästyi ja juoksi äänekkäästi itkien äitinsä syliin.
Keskiviikkona me hoitotyön opiskelijat lähdimme paikallisten opiskelijoiden mukana jälleen Kakamegan sairaalaan, tällä kertaa seuraamaan oman alamme osastojen toimintaa. Paikalliset opiskelijat ottavat pienryhmittäin yhden potilastapauksen ja päivän päätteeksi he kokoontuvat vertailemaan ja oppimaan näistä tapauksista yhdessä. Kävipäs kuitenkin näin, että meidät jaettiin eri pienryhmien mukaan ja kun yritimme sanoa haluavamme äitiyspuolelle, niin vastaus oli kieltävä. Onneksi tunteroisen kuluttua yksi sairaalan kätilöopiskelija haki meidän synnytysosastolle. Osastolla oli kaksi äitiä synnyttämässä, mutta molemmat olivat vielä avautumisvaiheessa joten toivoimme näkevämme jommankumman synnyttävän ennen päivän loppua. Synnyttäjillä ei ole käytössä minkäänlaista kivunlievitystä, ja tuntui ahdistavalta kuunnella kivunhuutoja kykenemättä auttamaan. Myöskin aseptiikka, tai pitäisikö sanoa sen puute, hirvitti meitä(kuten edelliselläkin kerralla). Hoitajan pitivät samoja hanskoja kädessä, vaikka käyvät välillä hakemassa itselleen päälleen essun tai koskevat hiuksiinsa. Osa heistä saattaa käyttää käsidesiä hanskoihin. Hoitajat suojaavat kyllä hyvin itsensä, mutta potilaiden puhtaus jää hieman toisarvoiseksi. Pääsimme myös seuraamaan kaavintaa, kun eräällä äidillä oli tullut keskenmeno. Päivämme osastolla loppui kuitenkin lyhyeen kun suunnitelmiin tuli muutos. Meidät kutsuttiin kolme tuntia tarkoitusta aiemmin kokoontumiseen, jossa ei yllättäen käsiteltykään potilastapauksia, vaan ehkäpä jo viidettä kertaa Kenian terveydenhuoltojärjestelmä ja -organisaatio. Tämän lisäksi kaikki tittelit organisaatiossa käsiteltiin lyhenteillä joten emmehän me ymmärtäneet yhtään mitään. Me istuimme neljä tuntia ilman taukoja pienessä kuumassa huoneessa jossa tuntui loppuvan ilma kesken. Huone sijaitse yhdellä osastolla joten se vähäinenkin hengitysilma huoneessa haisi lähinnä kaikkien eritteiden sekoitukselle. Olo ei ollut tämän jälkeen kummoinen ja ensimmäistä kertaa täällä olon aikana minulla oli todella huono päivä!
Yksi opiskelijatovereistamme lähti takaisin kotosuomeen jo perjantaina, joten torstaina päätimme juhlistaa hänen viimeistä päiväänsä. Lähdimme siis tutustumaan Kakamegan kuumimpaan menomestaan, Westlifeen. Guest housen johtaja järjesti meille kyydityksen sinne ja takaisin niin, että meidän olisi turvallista lähteä. Tämän lisäksi (ja hieman yllättäen) myös johtaja itse, yksi tarjoilijoista ja yksi kokeista lähti meidän seuraksemme/turvaksemme. Paikka oli pienehkö (neliöidensä puolesta arvioiden vähän hevimestan yläkertaa pienempi) mutta erittäin viihtyisä. Loppuillasta mekin uskaltauduimme tanssimaan, mutta lähdimme hyvissä ajoin koska seuraavana aamuna oli aikainen herätys.
Perjantaina siis lähdimme koko porukan voimin viemään kaveriamme Kisumuun, josta hänen lentonsa lähtisi. Mukaan lähti muutama paikallinen, joista eräs oli yksi opettajistamme. Vähänpä me tiesimme lähtiessämme (kuten silloin vielä luulimme) Kisumua kohti. Kävi ilmi että opettajamme oli suunnitellut (puheidensa mukaan joita emme käsittäneet todeksi) jotain aivan muuta. Me todellakin, todellakin ja aivan valehtelematta kävimme moikkaamassa USA:n presidentin Obaman isoäitiä, joka asuu Keniassa. Piti kirjoittaa vieraskirjaan nimi, maa, vierailun tarkoitus ja jopa puhelinnumerokin, ja aseistettuja vartioita oli pitkin pihaa. Olihan tämä koko toimitus noloa ja naurettavaa ja mamma oli kuin esineistetty nähtävyys. Ilmeisesti tämä oli kenialaisille suuri kunnia ja paljon yhteiskuvia napsittiinkin lyhyen vierailumme aikana. Ja kaikki tämä koska me_suomalaiset_halusimme. Tämän pienen ’mutkan’ takia aikamme Kisumussa jäi lyheksi, mutta jotain tarttui kuitenkin mukaan.
Paikallinen ruoka alkaa jo näin muutaman viikon jälkeen potkia vastaan ja jo jotkut hajut vievät ruokahalun kokonaan. Ikävä on jo kotiruokaa tai mitä tahansa tutumpaa. Olipas siis hurraahuudon paikka kun tänä perjantaina kävimme Kisumussa pizzalla. Pitkästä aikaa ruoka maittoi ja mahan sai syödä hyvästi täyteen.
Keskiviikkona me hoitotyön opiskelijat lähdimme paikallisten opiskelijoiden mukana jälleen Kakamegan sairaalaan, tällä kertaa seuraamaan oman alamme osastojen toimintaa. Paikalliset opiskelijat ottavat pienryhmittäin yhden potilastapauksen ja päivän päätteeksi he kokoontuvat vertailemaan ja oppimaan näistä tapauksista yhdessä. Kävipäs kuitenkin näin, että meidät jaettiin eri pienryhmien mukaan ja kun yritimme sanoa haluavamme äitiyspuolelle, niin vastaus oli kieltävä. Onneksi tunteroisen kuluttua yksi sairaalan kätilöopiskelija haki meidän synnytysosastolle. Osastolla oli kaksi äitiä synnyttämässä, mutta molemmat olivat vielä avautumisvaiheessa joten toivoimme näkevämme jommankumman synnyttävän ennen päivän loppua. Synnyttäjillä ei ole käytössä minkäänlaista kivunlievitystä, ja tuntui ahdistavalta kuunnella kivunhuutoja kykenemättä auttamaan. Myöskin aseptiikka, tai pitäisikö sanoa sen puute, hirvitti meitä(kuten edelliselläkin kerralla). Hoitajan pitivät samoja hanskoja kädessä, vaikka käyvät välillä hakemassa itselleen päälleen essun tai koskevat hiuksiinsa. Osa heistä saattaa käyttää käsidesiä hanskoihin. Hoitajat suojaavat kyllä hyvin itsensä, mutta potilaiden puhtaus jää hieman toisarvoiseksi. Pääsimme myös seuraamaan kaavintaa, kun eräällä äidillä oli tullut keskenmeno. Päivämme osastolla loppui kuitenkin lyhyeen kun suunnitelmiin tuli muutos. Meidät kutsuttiin kolme tuntia tarkoitusta aiemmin kokoontumiseen, jossa ei yllättäen käsiteltykään potilastapauksia, vaan ehkäpä jo viidettä kertaa Kenian terveydenhuoltojärjestelmä ja -organisaatio. Tämän lisäksi kaikki tittelit organisaatiossa käsiteltiin lyhenteillä joten emmehän me ymmärtäneet yhtään mitään. Me istuimme neljä tuntia ilman taukoja pienessä kuumassa huoneessa jossa tuntui loppuvan ilma kesken. Huone sijaitse yhdellä osastolla joten se vähäinenkin hengitysilma huoneessa haisi lähinnä kaikkien eritteiden sekoitukselle. Olo ei ollut tämän jälkeen kummoinen ja ensimmäistä kertaa täällä olon aikana minulla oli todella huono päivä!
Yksi opiskelijatovereistamme lähti takaisin kotosuomeen jo perjantaina, joten torstaina päätimme juhlistaa hänen viimeistä päiväänsä. Lähdimme siis tutustumaan Kakamegan kuumimpaan menomestaan, Westlifeen. Guest housen johtaja järjesti meille kyydityksen sinne ja takaisin niin, että meidän olisi turvallista lähteä. Tämän lisäksi (ja hieman yllättäen) myös johtaja itse, yksi tarjoilijoista ja yksi kokeista lähti meidän seuraksemme/turvaksemme. Paikka oli pienehkö (neliöidensä puolesta arvioiden vähän hevimestan yläkertaa pienempi) mutta erittäin viihtyisä. Loppuillasta mekin uskaltauduimme tanssimaan, mutta lähdimme hyvissä ajoin koska seuraavana aamuna oli aikainen herätys.
Perjantaina siis lähdimme koko porukan voimin viemään kaveriamme Kisumuun, josta hänen lentonsa lähtisi. Mukaan lähti muutama paikallinen, joista eräs oli yksi opettajistamme. Vähänpä me tiesimme lähtiessämme (kuten silloin vielä luulimme) Kisumua kohti. Kävi ilmi että opettajamme oli suunnitellut (puheidensa mukaan joita emme käsittäneet todeksi) jotain aivan muuta. Me todellakin, todellakin ja aivan valehtelematta kävimme moikkaamassa USA:n presidentin Obaman isoäitiä, joka asuu Keniassa. Piti kirjoittaa vieraskirjaan nimi, maa, vierailun tarkoitus ja jopa puhelinnumerokin, ja aseistettuja vartioita oli pitkin pihaa. Olihan tämä koko toimitus noloa ja naurettavaa ja mamma oli kuin esineistetty nähtävyys. Ilmeisesti tämä oli kenialaisille suuri kunnia ja paljon yhteiskuvia napsittiinkin lyhyen vierailumme aikana. Ja kaikki tämä koska me_suomalaiset_halusimme. Tämän pienen ’mutkan’ takia aikamme Kisumussa jäi lyheksi, mutta jotain tarttui kuitenkin mukaan.
Paikallinen ruoka alkaa jo näin muutaman viikon jälkeen potkia vastaan ja jo jotkut hajut vievät ruokahalun kokonaan. Ikävä on jo kotiruokaa tai mitä tahansa tutumpaa. Olipas siis hurraahuudon paikka kun tänä perjantaina kävimme Kisumussa pizzalla. Pitkästä aikaa ruoka maittoi ja mahan sai syödä hyvästi täyteen.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Norsujen maassa 6.10.2009
Lähtöaamuna ajatus kolmen kuukauden poissaolosta ei edelleenkään tuntunut todelliselta. Moneen kertaan täytyi kuitenkin tarkistaa että kaikki oleellinen on varmasti mukana. Lähtömme Oulusta sujuikin sulavasti, lukuun ottamatta sitä että unohdin täysin tulostaa
kutsukirjeen Keniaan. Tämä kutsu siis on hyvinkin oleellinen ja täytyisi esittää viisumia hakiessa Nairobin lentokentällä. Tästä kutsusta ystävällisesti muistutti eräs kanssamatkustajista sitten kun olimme jo saapuneet Oulunsalon lentokentälle. Asia onneksi ratkesi kun saimme otettua kutsusta kopion.
Iskihän se lähdön todellisuus sitten tosiaan siinä hyvästejä jättäessä. Itkuhan siinä vähän tuli mutta kaiken kaikkiaan selvisin lähdöstä kunnialla. Toinen ongelma kohtasi sitten puoli tuntia
myöhemmin, kun lentokentän virkailija varoitti ystävääni hänen huonokuntoisesta passistaan; mikäli passin kuvasivu repeäisi hänen matkansa päättyisi siihen. Meidän siis tulisi muistuttaa aina passin tarkastuksessa että hänen passiaan olisi käsiteltävä varovasti eikä sivuja tulisi aukoa täysin. Tämä kostautui Lontoon lentokentällä kun passintarkastaja tuli hyvin epäluuloiseksi
varoittelumme jälkeen. Tästä seurasi litania kysymyksiä: mitä sinä tarkoitat että ole varovainen? Oletko sinä itse tätä korjannut? jne. jne. Passi sai sellaista kyytiä että huhhuh, mies kävi passin jokaisen aukeaman läpi hyvinkin kovakouraisesti ja mulkoili meitä epäluuloisesti. Lopulta meidät oli kai pakko päästää etenemään kun mitään vikaa ei löytynyt. Siihen loppui meidän varoittelumme passin kohtelusta.
Lentomme Nairobiin kesti yön yli ja lentomme laskeutui jo aamutuimaan. Seuraavaksi edessä oli viisumin jonotus. Tämä kesti aikansa ihmismäärän vuoksi, mutta myös siitä syystä että kellään ei tuntunut olevan käytöstapoja. Kaikki vain rumasti etuilivat meitä jonossa rynnäten yllättäen tiskille meidän vuorollamme. Ja eihän sitä kutsua sitten kuitenkaan edes kysytty eli turhaan siitäkin stressasimme. Laukut tulivat myös ehjänä perille asti. Vietimme päivän Nairobin lentokentän lähistöllä odottaen lentoa Eldoretiin. Ilma oli ihanan aurinkoinen joten istuskelu ulkosalla ei haitannut, tosin poltin heti hartiat istuttuani suoraan auringossa alle puoli tuntia.
Eldorettiin päästyämme satoi, mikä näkyi myös lentokentän sisällä; sankoja siellä täällä paikkailemassa katosta tippuvaa vettä ja vieressä kyltti MIND SLIPERY FLOOR. Tämähän meitä nauratti ja tilanteesta täytyi ottaa ihan kuvakin, mitä henkilökunta ei suinkaan arvostanut
vaan ilmoitti meille kuvaamisen olevan kiellettyä. Vastassa meitä oli yliopiston bussi viidentoista hengen voimin ja siitä suuntasimme sitten Kakamegaan. Ennen lähtöä rukoilimme turvallista matkaa, minkä minä laitoin uskonnollisuuden piikkiin. Matka ei pituudeltaan ole kovin pitkä, mutta teiden kunnon vuoksi matka kesti kolmisen tuntia. Teiden kunto täällä on sanoinkuvaamaton, ja matkapahoinvointialttiutta testattiin ihan urakalla. Matkaa pidensi myös se, että kesken kaiken bussin oven ikkuna tipahti kovasta ryminästä johtuen, ja meidän täytyi sitä palata etsimään. Paikallinen liikenne on hieman pelottavaa, ikinä ei tiedä kuka väistää ketä ja väistääkö kukaan. Oma autonkuljettaja täällä ei siis ole hienostelua vaan hengissä pysymisen kannalta oleellista. Matkan jälkeen en suinkaan enää ihmetellyt alun rukoilua. Kaiken kaikkiaan matka Oulusta Kakamegaan kesti noin 36h, joten olimme aivan poikki. Tieto odottavasta sängystä sai pidettyä mielen korkealla vielä bussimatkan ajan. Päästyämme guesthouselle
huomasimme kuitenkin että huoneemme(kahden hengen huone) vessassa ei ole istuinrengasta ja yksi ikkunaruutumme on rikki. Suihku näytti aluksi pelottavalta, sillä siinä törröttää sähköjohto lämmitysjärjestelmän vuoksi. Tästä huolimatta suihkut ovat aina kylmiä. Omatoimisesti korjasimme ikkunan paperilla ja ilmastointiteipillä, ja vieläpä näin viikko myöhemmin tämä on ihan toimiva patentti. Huoneeseen ei sänkyjen lisäksi mahdu juurikaan muuta mutta
muuten huone on kotoisa. Oli kyllä mahtava tunne päästä vaakatasoon nukkumaan.
Olemme nyt asustaneet viikon verran täällä Kakamegassa. Ihmiset ovat (suomalaisten mittapuulla) yltiöystävällisiä ja palvelu guesthousessa on erinomaista. Olemme tutustuneet lähitienooseen ja paikantaneet tärkeimmät; supermarketti, pankkiautomaatti, tori ja ruokapaikka. Joka päivä on toista aurinkoisempi ja paikallisten mielestä kylmät ilmat
muistuttavat lähinnä perussuomalaista kesäpäivää. Iltapäivisin tuppaa kuitenkin satelemaan, mikä tuntuu kyllä hieman vähättelevältä ilmaisulta. Ensimmäinen sadekokemuksemme tuntui siltä kuin joku olisi kaatanut saavilla vettä niskaan. Pilvet kerääntyvät usein hyvin nopeasti ja ne pääsivät yllättämään meidät täysin. Tuolloisesta sateesta johtuen supermarketin sähköt katkesivat ja niinpä metsästimme otsalampun valossa tarvitsemiamme tavaroita. Kotimatkalla kaatosade alkoi ja kyllähän me nauroimme isoon ääneen juostessamme takaisin majapaikkaamme kohti. Paikalliset katsoivat meitä hieman ymmällään ja yrittivät tarjota suojaa mistä milloinkin. Kokemus oli sinänsä vertaansa vailla, mutta vaatteiden kuivuminen kestää monen monta päivää joten yritän välttää uusinnan ottamista. Sähköt katkesivat myös guesthousesta kun sinne saakka pääsimme, ja niinpä sitten kävimme suihkussa ja etsimme kuivaa päälle pantavaa jälleen otsalampun valoa apuna käyttäen.
Ensimmäiselle kahdelle viikolle meillä on hyvin työntäytteinen aikataulu ja tuntuu että aikaa levähtämiselle ei juurikaan ole. Merkittävin tapahtuma tällä viikolla oli vierailu Kakamega Provincial General Hospitalissa. Sairaala koostuu yksittäisistä taloista laajallaalueella, ja luonnon vihreys sai paikan vaikuttamaan viihtyisältä. Totuus kuitenkin iski vasten kasvoja kun astuimme sisään osastoille. Sänkyjä oli liian vähän verrattuna potilaiden määrään, osastot haisivat eritteille ja kaikki käyttötavara oli vanhaa ja kulunutta. Oloja katsellessa aseptiikka tuntuu lähes tuntemattomalta käsitteeltä, ainakin näin suomalaisen näkökulmasta. Lääkkeet
muovisiin nestepulloihin laitettiin neulalla suoraan pullon seinämän läpi ja neula jätettiin pullon kylkeen kiinni. Kanyylisidokset olivat törkyiset joten ei ole ihme jos infektiot ovat yleisiä. Toisaalta tähän kaikkeen saattaa vaikuttaa se, että kaikki hoitotoimenpiteet sänkypesusta leikkauksiin maksavat erikseen. Mikäli potilaalla on sairasvakuutus, voi hän mennä ns. paremmalle osastolle, jossa sänkyjen välissä on jopa verhot yksityisyyttä antamassa. Henkilökunta sairaalassa oli hyvin ystävällistä ja ainakin joillain osastoilla sitä oli enemmän kuin suomessa. Tämä taas tarkoittaa enemmän aikaa ja huomiota potilaille. Äitiyspuolella hiv-testaus oli ilmaista, mikä alentaa kynnystä siihen osallistumiseen. Äideille oli myös mahdollista osallistua
ryhmäohjaukseen ja -keskusteluun sekä yksittäisohjaukseen mikäli käy ilmi että hän on HIV-positiivinen. Hienoa oli myös se, että kaikki alle 5-vuotiaiden lasten hoitotoimenpiteet olivat ilmaisia. Kokonaisuudessaan sairaala oli kuitenkin järkytys, ja sai todella toivomaan että täällä olon aikana ei itse tule tarvitsemaan sairaalahoitoa.
Kulttuurishokin aiheuttamaa mielialaa kevensimme viikonloppuna käymällä härkätaistelussa lähistadionilla. Keniassa härät taistelevat keskenään, joten tapa poikkeaa esim. espanjalaisesta. Ihmiset yrittävät villitä ja suututtaa härkiä huutamalla ja tanssimalla, ja taisivatpa
jotkut syöttää niille jonkinmoisia huumausaineita tehdäkseen niistä aggressiivisempia. Ihmiset tosiaan parveilevat härkien ympärillä jopa silloin kun härät ottavat yhteen. Me fiksuina suomalaisina pysyimme kuitenkin tarpeeksi kaukana vaarasta. Härkiä `kaitsevat` ja niitä lähinnä olevilla ihmisillä oli kepit, joilla he voivat suojella itseään jos härkä päättäisi hyökätä . Minä en ajatusmaailmastani löydä logiikkaa sille, miten mikään risu voi suojata lähemmäs tonnin painoiselta järkäleeltä. Tunnelma paikan päällä oli erinomainen ja kuulemma nämä taistelut ovat
suurinta huvia paikallisille. Viikonloppuna pääsimme myös käymään Sirisiassa, paikassa jossa tulemme viettämään suurimman osan ajastamme ja suorittamaan harjoittelumme. Majoituspaikkamme on uskomattoman kaunis ja viihtyisä paikka, ja odotankin että pääsisimme sen rauhaan täältä kaupungista. Sirisian terveyskeskus/sairaala on huomattavasti viihtyisämpi kuin Kakamegassa, ja se tuntuukin mieluisammalta paikalta suorittaa harjoittelu.
Viikko on tuonut mukanaan paljon uutta ja täytyy tunnustaa että kaikesta olen kuitenkin nauttinut, niin sähkö- kuin vesikatkoksesta, höykkyyttävistä bussimatkoista ja sekavasta liikenteestä, auringosta, sateesta ja mahtavasta luonnosta.
-Jenny
kutsukirjeen Keniaan. Tämä kutsu siis on hyvinkin oleellinen ja täytyisi esittää viisumia hakiessa Nairobin lentokentällä. Tästä kutsusta ystävällisesti muistutti eräs kanssamatkustajista sitten kun olimme jo saapuneet Oulunsalon lentokentälle. Asia onneksi ratkesi kun saimme otettua kutsusta kopion.
Iskihän se lähdön todellisuus sitten tosiaan siinä hyvästejä jättäessä. Itkuhan siinä vähän tuli mutta kaiken kaikkiaan selvisin lähdöstä kunnialla. Toinen ongelma kohtasi sitten puoli tuntia
myöhemmin, kun lentokentän virkailija varoitti ystävääni hänen huonokuntoisesta passistaan; mikäli passin kuvasivu repeäisi hänen matkansa päättyisi siihen. Meidän siis tulisi muistuttaa aina passin tarkastuksessa että hänen passiaan olisi käsiteltävä varovasti eikä sivuja tulisi aukoa täysin. Tämä kostautui Lontoon lentokentällä kun passintarkastaja tuli hyvin epäluuloiseksi
varoittelumme jälkeen. Tästä seurasi litania kysymyksiä: mitä sinä tarkoitat että ole varovainen? Oletko sinä itse tätä korjannut? jne. jne. Passi sai sellaista kyytiä että huhhuh, mies kävi passin jokaisen aukeaman läpi hyvinkin kovakouraisesti ja mulkoili meitä epäluuloisesti. Lopulta meidät oli kai pakko päästää etenemään kun mitään vikaa ei löytynyt. Siihen loppui meidän varoittelumme passin kohtelusta.
Lentomme Nairobiin kesti yön yli ja lentomme laskeutui jo aamutuimaan. Seuraavaksi edessä oli viisumin jonotus. Tämä kesti aikansa ihmismäärän vuoksi, mutta myös siitä syystä että kellään ei tuntunut olevan käytöstapoja. Kaikki vain rumasti etuilivat meitä jonossa rynnäten yllättäen tiskille meidän vuorollamme. Ja eihän sitä kutsua sitten kuitenkaan edes kysytty eli turhaan siitäkin stressasimme. Laukut tulivat myös ehjänä perille asti. Vietimme päivän Nairobin lentokentän lähistöllä odottaen lentoa Eldoretiin. Ilma oli ihanan aurinkoinen joten istuskelu ulkosalla ei haitannut, tosin poltin heti hartiat istuttuani suoraan auringossa alle puoli tuntia.
Eldorettiin päästyämme satoi, mikä näkyi myös lentokentän sisällä; sankoja siellä täällä paikkailemassa katosta tippuvaa vettä ja vieressä kyltti MIND SLIPERY FLOOR. Tämähän meitä nauratti ja tilanteesta täytyi ottaa ihan kuvakin, mitä henkilökunta ei suinkaan arvostanut
vaan ilmoitti meille kuvaamisen olevan kiellettyä. Vastassa meitä oli yliopiston bussi viidentoista hengen voimin ja siitä suuntasimme sitten Kakamegaan. Ennen lähtöä rukoilimme turvallista matkaa, minkä minä laitoin uskonnollisuuden piikkiin. Matka ei pituudeltaan ole kovin pitkä, mutta teiden kunnon vuoksi matka kesti kolmisen tuntia. Teiden kunto täällä on sanoinkuvaamaton, ja matkapahoinvointialttiutta testattiin ihan urakalla. Matkaa pidensi myös se, että kesken kaiken bussin oven ikkuna tipahti kovasta ryminästä johtuen, ja meidän täytyi sitä palata etsimään. Paikallinen liikenne on hieman pelottavaa, ikinä ei tiedä kuka väistää ketä ja väistääkö kukaan. Oma autonkuljettaja täällä ei siis ole hienostelua vaan hengissä pysymisen kannalta oleellista. Matkan jälkeen en suinkaan enää ihmetellyt alun rukoilua. Kaiken kaikkiaan matka Oulusta Kakamegaan kesti noin 36h, joten olimme aivan poikki. Tieto odottavasta sängystä sai pidettyä mielen korkealla vielä bussimatkan ajan. Päästyämme guesthouselle
huomasimme kuitenkin että huoneemme(kahden hengen huone) vessassa ei ole istuinrengasta ja yksi ikkunaruutumme on rikki. Suihku näytti aluksi pelottavalta, sillä siinä törröttää sähköjohto lämmitysjärjestelmän vuoksi. Tästä huolimatta suihkut ovat aina kylmiä. Omatoimisesti korjasimme ikkunan paperilla ja ilmastointiteipillä, ja vieläpä näin viikko myöhemmin tämä on ihan toimiva patentti. Huoneeseen ei sänkyjen lisäksi mahdu juurikaan muuta mutta
muuten huone on kotoisa. Oli kyllä mahtava tunne päästä vaakatasoon nukkumaan.
Olemme nyt asustaneet viikon verran täällä Kakamegassa. Ihmiset ovat (suomalaisten mittapuulla) yltiöystävällisiä ja palvelu guesthousessa on erinomaista. Olemme tutustuneet lähitienooseen ja paikantaneet tärkeimmät; supermarketti, pankkiautomaatti, tori ja ruokapaikka. Joka päivä on toista aurinkoisempi ja paikallisten mielestä kylmät ilmat
muistuttavat lähinnä perussuomalaista kesäpäivää. Iltapäivisin tuppaa kuitenkin satelemaan, mikä tuntuu kyllä hieman vähättelevältä ilmaisulta. Ensimmäinen sadekokemuksemme tuntui siltä kuin joku olisi kaatanut saavilla vettä niskaan. Pilvet kerääntyvät usein hyvin nopeasti ja ne pääsivät yllättämään meidät täysin. Tuolloisesta sateesta johtuen supermarketin sähköt katkesivat ja niinpä metsästimme otsalampun valossa tarvitsemiamme tavaroita. Kotimatkalla kaatosade alkoi ja kyllähän me nauroimme isoon ääneen juostessamme takaisin majapaikkaamme kohti. Paikalliset katsoivat meitä hieman ymmällään ja yrittivät tarjota suojaa mistä milloinkin. Kokemus oli sinänsä vertaansa vailla, mutta vaatteiden kuivuminen kestää monen monta päivää joten yritän välttää uusinnan ottamista. Sähköt katkesivat myös guesthousesta kun sinne saakka pääsimme, ja niinpä sitten kävimme suihkussa ja etsimme kuivaa päälle pantavaa jälleen otsalampun valoa apuna käyttäen.
Ensimmäiselle kahdelle viikolle meillä on hyvin työntäytteinen aikataulu ja tuntuu että aikaa levähtämiselle ei juurikaan ole. Merkittävin tapahtuma tällä viikolla oli vierailu Kakamega Provincial General Hospitalissa. Sairaala koostuu yksittäisistä taloista laajallaalueella, ja luonnon vihreys sai paikan vaikuttamaan viihtyisältä. Totuus kuitenkin iski vasten kasvoja kun astuimme sisään osastoille. Sänkyjä oli liian vähän verrattuna potilaiden määrään, osastot haisivat eritteille ja kaikki käyttötavara oli vanhaa ja kulunutta. Oloja katsellessa aseptiikka tuntuu lähes tuntemattomalta käsitteeltä, ainakin näin suomalaisen näkökulmasta. Lääkkeet
muovisiin nestepulloihin laitettiin neulalla suoraan pullon seinämän läpi ja neula jätettiin pullon kylkeen kiinni. Kanyylisidokset olivat törkyiset joten ei ole ihme jos infektiot ovat yleisiä. Toisaalta tähän kaikkeen saattaa vaikuttaa se, että kaikki hoitotoimenpiteet sänkypesusta leikkauksiin maksavat erikseen. Mikäli potilaalla on sairasvakuutus, voi hän mennä ns. paremmalle osastolle, jossa sänkyjen välissä on jopa verhot yksityisyyttä antamassa. Henkilökunta sairaalassa oli hyvin ystävällistä ja ainakin joillain osastoilla sitä oli enemmän kuin suomessa. Tämä taas tarkoittaa enemmän aikaa ja huomiota potilaille. Äitiyspuolella hiv-testaus oli ilmaista, mikä alentaa kynnystä siihen osallistumiseen. Äideille oli myös mahdollista osallistua
ryhmäohjaukseen ja -keskusteluun sekä yksittäisohjaukseen mikäli käy ilmi että hän on HIV-positiivinen. Hienoa oli myös se, että kaikki alle 5-vuotiaiden lasten hoitotoimenpiteet olivat ilmaisia. Kokonaisuudessaan sairaala oli kuitenkin järkytys, ja sai todella toivomaan että täällä olon aikana ei itse tule tarvitsemaan sairaalahoitoa.
Kulttuurishokin aiheuttamaa mielialaa kevensimme viikonloppuna käymällä härkätaistelussa lähistadionilla. Keniassa härät taistelevat keskenään, joten tapa poikkeaa esim. espanjalaisesta. Ihmiset yrittävät villitä ja suututtaa härkiä huutamalla ja tanssimalla, ja taisivatpa
jotkut syöttää niille jonkinmoisia huumausaineita tehdäkseen niistä aggressiivisempia. Ihmiset tosiaan parveilevat härkien ympärillä jopa silloin kun härät ottavat yhteen. Me fiksuina suomalaisina pysyimme kuitenkin tarpeeksi kaukana vaarasta. Härkiä `kaitsevat` ja niitä lähinnä olevilla ihmisillä oli kepit, joilla he voivat suojella itseään jos härkä päättäisi hyökätä . Minä en ajatusmaailmastani löydä logiikkaa sille, miten mikään risu voi suojata lähemmäs tonnin painoiselta järkäleeltä. Tunnelma paikan päällä oli erinomainen ja kuulemma nämä taistelut ovat
suurinta huvia paikallisille. Viikonloppuna pääsimme myös käymään Sirisiassa, paikassa jossa tulemme viettämään suurimman osan ajastamme ja suorittamaan harjoittelumme. Majoituspaikkamme on uskomattoman kaunis ja viihtyisä paikka, ja odotankin että pääsisimme sen rauhaan täältä kaupungista. Sirisian terveyskeskus/sairaala on huomattavasti viihtyisämpi kuin Kakamegassa, ja se tuntuukin mieluisammalta paikalta suorittaa harjoittelu.
Viikko on tuonut mukanaan paljon uutta ja täytyy tunnustaa että kaikesta olen kuitenkin nauttinut, niin sähkö- kuin vesikatkoksesta, höykkyyttävistä bussimatkoista ja sekavasta liikenteestä, auringosta, sateesta ja mahtavasta luonnosta.
-Jenny
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)